torstai, 19. tammikuu 2017

Talousdemokratia ehtona sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle

Yli sadan vuoden aikana on saatu valtavasti aikaan. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, työajan lyhennys, vapaa ja ilmainen koulutus, terveydenhuollon ja sosiaaliturvan uudistukset”, kirjoitti Timo Harakka Demokraatissa. Nämä ovat hienoja saavutuksia, joihin sekä kansandemokraatit, nykyinen Vasemmistoliitto, että sosialidemokraatit osallistuivat. Kuitenkin kaikkein tärkein, taloudellinen kansanvalta, on jäänyt toteutumatta eikä siihen ole käytännön tasolla pyritty vuosikymmeniin.

Työn orjuudesta vapautumisen ja talousdemokratian ehtona on alun alkaen pidetty kansallistamisen mallia. Tämän Suomen sosialidemokraatit hylkäsivät kovien sisäisten kamppailujen jälkeen viimeistään viisikymmenluvun vaisujen kokeilujen jälkeen. Ulkopuolista painettakin tuli; Yhdysvalloista sanottiin suoraan, että Suomi ei saisi lainaa jos maa ryhtyisi kansallistamisohjelmaa toteuttamaan. Se ’liikkeestä’.

Tärkeintä jo yli sadan vuoden ajan on ollut keskustelu siitä, kuinka sosialismissa kannustettaisiin ja palkittaisiin ihmisiä. Ikuiseksi kiveksi kengässä tuntuu tarttuneen ajatus, että sosialismin kaltainen talous ei tarjoaisi aineellisia kannustimia. Vaikka ei ole perusteltua olettaa, että vain kerskakulutus motivoisi ihmisiä, tämä asenne elää sitkeänä. Jos ihmisten taloudellinen turvallisuus on taattu ja yksilö saa tunnustusta kanssaihmisiltään, ei varallisuuden kerääminen nouse ykkösmotivaattoriksi. Tämän toteuttaminen ylikansallisten yhtiöiden yksityisomistuksen aikana on kuitenkin mahdoton urakka.
 
Karl Kautskyn, Eduard Bernsteinin ja monien muiden mieltä vaivannut keskustelu laantui, kun sosialismi rinnastettiin Neuvostoliiton toteuttamaan mega-valtiollistamiseen, jossa työntekijöillä ei kuitenkaan ollut sananvaltaa tuotannon suhteen. Tällä uhkakuvalla jopa sosialidemokraatit pelottelivat Suomen kansalaisia. Porvareille valtiollistaminen on tietenkin aina ollut yhtä kuin kansallistaminen.
 
Taloustieteen emeritusprofessori Robin Hahnelin kirjaa, ’Osallisuustalouden aakkoset’, voi lämpimästi suositella aiheesta kiinnostuneille. Hahnel kyseenalaistaa käsityksen, että talouden tulisi perustua kilpailuun, ahneuteen ja sanelupolitiikkaan. Mielenkiintoinen osa on esimerkiksi luku 4, oikeudenmukainen palkitseminen, jossa Hahnel arvioi neljää erilaista periaatetta, joista yksi on jokaiselle tarpeidensa mukaan. Kirja on vuodelta 2014, joten opuksen tulisi löytyä lähikirjastosta.
 
Timo Harakan naiivi luottamus reformin voimaan on jälleen yksi osoitus siitä, että historiaan ei haluta paneutua eikä siitä opita. Lakeja voidaan kiertää ja verot voidaan jättää maksamatta. Olen samaa mieltä Harakan kanssa siitä, että nykyinen uusliberalistinen, yksityistävä ja eriarvoistava ideologinen järjestelmä on purettava. Päämäärällä on kuitenkin edelleen merkitystä. Oli se sitten nimeltään osallisuustalous tai sosialismi. ”Sosiaalisesti oikeudenmukainen markkinatalous” ei riitä takaamaan taloudellista oikeudenmukaisuutta, jota ilman ei sosiaalista oikeudenmukaisuutta voida rakentaa.

Mitä sosialistisempi yhteiskunta ja varsinkin talousjärjestelmä on, sitä paremmat mahdollisuuden meillä on varmistaa meidän jokaisen yksilölliset tarpeet, edulliset ympäristöystävälliset tuotteet ja hyvinvoinnin takaava asennekulttuuri. Mikään ei tule ilmaiseksi ylhäältä, vaan taistellen painetta alhaalta ylös luoden.

perjantai, 23. joulukuu 2016

Joulurauha työttömille

Hallitus julkaisi kesällä esityksen työttömyysturvaan tehtävistä heikennyksistä. Kyseessä on hallituksen pyrkimys työttömyysturvan uudistamiseksi, jonka myötä hallitus tavoittelee 200 miljoonan euron vuosittaista säästöä ansioturvamenoissa.

Ansiopäivärahan keston lyhentymisen ohella merkittävä toimenpide on myös omavastuuaikaa koskeva muutos.

Omavastuuaika on tällä hetkellä viisi päivää, lakimuutoksen jälkeen omavastuuaika pidentyy seitsemään päivään. Hallituksen esityksessä työuran jälkeen maksettavasta korotusosasta ja ansio-osasta luovutaan. Korotetun ansio-osan laskentasääntöä muutetaan siten, että korotetun ansio-osan määrä alenee.

Muun muassa Elinkeinoelämän keskusliitto pitää esitystä kannatettavana. Työntekijäjärjestöt puolestaan suhtautuvat kielteisesti ehdotettuihin työttömyysturvan heikennyksiin.

Leikkausten ei katsota edistävän työllistymistä tai tuovan riittäviä säästöjä työttömyysturvan rahoituksen kestävyyden parantamiseen. Muutosten pelätään tulevan voimaan liian nopealla aikataululla, ja työttömyyspäivärahan keston lyhentämistä ovat vastustaneet kaikki järjestöt.

Hallituspuolueiden kansanedustajat ovat korostaneet esityksen merkitystä osana julkisen talouden säästötavoitteiden toteuttamista. Esityksen puutteina on  sosiaali -ja terveysvaliokunnassa esiin tuotu esimerkkinä se, ettei esitys huomioi kannustinloukkuja, jotka syntyvät ihmisten päätyessä ansioturvalta perusturvan varaan.

Tilastot osoittavat, että henkilön pudotessa ansioturvalta toimeentulotuen varaan, työllistymisen todennäköisyys laskee. Kokonaisarvio muutosten vaikutuksista väestöryhmien toimeentuloon olisi tarpeen.

Työttömyysetuuden riittävän tason lisäksi työttömyysturvan sanktiot tulisi asteittain purkaa sekä suojaosaa kehitettävä. Byrokratian vähentämiselle on myös ilmeinen tarve.

Myös Työttömien Valtakunnallinen Yhteistyöjärjestö – TVY katsoo, etteivät hallituksen esitykset ole työllisyyden edistämisen näkökulmasta järkeviä. Jäsenyhdistysten yksiselitteinen viesti on ollut, että työttömät ovat motivoituneita työnhakijoita.

Ansiosidonnaisen enimmäiskeston lyhentäminen on ennen kaikkea säästötoimenpide passiivikustannuksiin, ei työllisyyttä lisäävä toimenpide.

Työllisyysmäärärahojen nostamista vaaditaan laajasti. Esimerkiksi yhdistyksille, säätiöille, kunnille ja kuntayhtymille palkkatuki on rajattu vain 3000 henkilötyövuoteen. Kolmannella sektorilla on tuhansia täyttämättömiä työpaikkoja. TVY:n kanta, että palkkatuen henkilötyövuosia lisättäisiin 10 000:n, on kannatettava vaatimus.

Työttömyysetuuksien leikkaukset tilanteessa, jolloin pitkäaikaistyöttömien määrä on kasvanut ja työttömyys on ennätyslukemissa, ovat kyseiset toimenpiteet poikkeuksellisen lyhytkantoista pikavoittojen tavoittelua.

Muutoksia on tulossa vielä useita lisää. Maltti on valttia niin arjessa kuin valiokunnissa. Joulurauhan toivoisi koskevan myös työttömänä olevia työnhakijoita.

Toivotan jokaiselle hyvää joulua ja mielenrauhaa tulevalle vuodelle.

Anton Meriläinen
Puheenjohtaja
Kokkolan Työttömät ry

torstai, 24. marraskuu 2016

Usko vaikuttamiseen koetuksella

Entisten pikkupioneerien ym. 'radikaalien' lapsista näyttäisi kasvavan pikkuporvareita ja puolestaan porvariperheen kullannupuista vaikuttaisi kehkeytyvän kiihkeitä punavihreiden arvojen edustajia. Sama suuntaus on nähty aiemminkin. Tietoisuus kansainvälistyvästä maailmasta ja sen epäoikeudenmukaisuudesta nousivat esille jo 1960-luvulla. Teinikulttuurin kapina nosti päätään.

Yllä mainittu esimerkki on tietenkin kärjistetty, mutta täysin realistinen tarkastellessa perhearvojen muutoksen ja itsenäisen ajattelun kasvukipuja yhteiskuntarakenteissa.

Nuorison kapinoinnissa oli tuolloin kysymys aikuissukupolven aatteista ja arvoista, jotka periytyivät sotia edeltäneeltä ajalta. Sotien jälkeen syntynyt sukupolvi koki ne kangistuneiksi ja aikansa eläneiksi. Aika oli kypsä nuorison kapinoinnille vanhoja ja luutuneita arvoja vastaan. Näitä olivat perinteiset koti, uskonto ja isänmaa.

Muun muassa monikulttuurisuuden myötä uudet aiheet ovat tulleet kapinoinnin kohteiksi. Tai eihän mikään tässä maailmassa ole uutta. Vähemmistöjen oikeuksien ja fasismin vastustamisen puolesta on kamppailtu kauan ennen x -ja y -sukupolvea.
 
Politiikan uskottavuus joutui koetukselle taloudellisen demokratian puutteen noustessa etenevässä määrin julkisuuteen, ja viimeistään politiikan 'modernisoituminen' 1970-luvun vaihteessa vei kansalaisten, varsinkin nuorten, uskon parlamentaariseen vaikuttamiseen.

Vuoden 1966 päätös puoluetuesta ei ainakaan asiaa parantanut; päätös etäännytti puolueet kansanliikkeen perinteistä. Riippuvuussuhde aktiivisiin kannattajiin lakkasi ja tämä aiheutti paitsi kansalaisten politiikkaan osallistumisen vähenemisen että jyrkän tyytymättömyyden. Kansanedustajaa ei enää nähty arvostettuna yhteisten asioiden vastuullisena hoitajana. Yksilöihin saatettiin vielä luottaa, mutta usko puolueiden toimintaan hupeni.
 
Virkamieshallitus, jossa valtionpäämies nimittää käytettävissään olevia asiantuntijoita hoitamaan juoksevat asiat, tuli lähes perinteeksi. Tehtävät monimutkaistuivat, avustajien määrä kasvoi, ja lopulta vaalein valituista edustajista tuli enemmän ammatti-virkamiehiä, ja ero kaduntallaajaan kasvoi. Kokoomus korosti kansanedustajien korkeiden palkkojen merkitystä asiantuntijoiden houkuttelemiseksi mukaan politiikkaan. Äänestäjää ei sitoutettu päätöksentekoon, päinvastoin, holhoaminen lisääntyi.
 
Aivan kuten virkamieshallituksenkaan ei odotettu tekevän uusia poliittisia ratkaisuja tai aloitteita, vaan pysyvän passiivisena niiden suhteen siihen saakka, että uusi hallitus saatiin muodostetuksi, ovat myös nykyiset hallitukset jo useamman vuosikymmenen toimineet samoin. Lyhytkantoiset suunnitelmat ovat tätä päivää ja hallitustoiminta on varsin identtistä virkamieshallituksen toimintavan kanssa.
 
Aiemmin oli mahdollista, että presidentti nimitti virkamieshallituksen nimenomaan hoitamaan jonkin asian, joka oli poliittiselle prosessille liian vaikea. Nykyisin presidentti saattaa parhaimmassa tapauksessa 'tuoda huolensa esiin', esimerkiksi työttömyyden tai tasa-arvon suhteen.
 

Yhteiskunnan perusrakenteista ei olla 1990-luvun laman ja sitä edeltäneen pitkien työttömyyskausien jälkeen oltu yhtä kiinnostuneita kuin aiemmin. Kun turhautuminen jopa kansanliikkeisiin ja katuprotesteihin kasvoi, huolestumisen aihetta riitti 2000-luvulle tultaessa.

Tähän turhautumiseen on vaikuttanut myös puolueiden tietoinen viestinsä vesittäminen. Aivan liian usein törmää tilanteeseen, jossa vastakkaisia arvoja edustavat puolueet pyrkivät käyttämään niin retoriikassaan kuin käytännön tasolla 'kaikkia' miellyttäviä ympäri pyöreitä toteamuksia. Kun ennen sanottiin, että keinot vaihtelee mutta päämäärä on sama, saa tänä päivänä mielikuvan, että päämäärä vaihtelee mutta keinot ovat samat. Kuinka rakentavaa. Inspiroidu nyt tuosta sitten.

Protestin esittämisen keinoja opetellaan alusta nuorten alle kolmekymppisten keskuudessa, ja viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteiskuntarauhaa onkin ravisteltu tasaisin väliajoin. Kenties puolueiden tulisi olla lähempänä kansalaisliikkeitä, kuten esim. vasemmistolaiset tahot ovat olleet. Kun kansanedustaja ilmoittaa kannattavansa mielenosoittajien kantaa, mutta ei voi osallistua työnsä vuoksi protestiin, saavat ihmiset jälleen vilunväreitä; olemmeko todella niin eri tasoilla?

Helsingin Sanomien päätoimittaja Päivi Anttikoski kirjoitti 22.9.2016, että kansa haluaa vaikuttaa, mutta puolueet ovat jääneet toiminnassaan ja puheissaan vuosikymmenien taakse. Vaalien alla tehtävää 'kentällä' kiertämistä hän kritisoi, ja ehdotti, että puolueet rakentaisivat omat bisnesmallinsa lähtökohtana ajatus, että äänestäjä on kuluttaja.


"Miten kuluttaja hyötyy ja saa lisäarvoa politiikasta? Keitä me tavoittelemme? Kuinka markkinoimme ja viestimme puolueesta niin, että se nähdään oikeasti hyvänä tapana vaikuttaa siihen, että tämä kaaos lakkaa leviämästä? Miten näytämme, että olemme tosissamme?

Tämä onkin varmasti tavoite, mutta keinot ovat valjuja ja todelliset arvoja ilmaisevat teot puuttuvat. Ihmiset tulevat, jos viesti on selvä ja myös teot ovat linjassa strategian kaunopuheisuuden kanssa
."

Ovatko puolueet valmiita uudistumaan jotta ne vastaisivat nykyistä yhteiskuntaa? Tukevatko puolueet jatkossa kansan vaikutusvaltaa? Kiertäminen maakuntien ja lähiöiden toreilla ei vaikuta yksin riittävän, pönäkät vierailut yrityksissä ja oppilaitoksissa kiinnostavat vain satunnaista porukkaa, ja vappupuheita tulevat kuuntelemaan yhä harvemmat 'ulkopuoliset'. Jotain tarttis tehdä.

torstai, 13. lokakuu 2016

Suomi 1917 - Valtalaki

Suomen itsenäisyyden eräs ratkaisevimmista kamppailuista käytiin valtalaista. Valtalaki oli melkoinen myllerrys, minkä lukuisat pöytäkirjat, muistelmat ja tutkimukset osoittavat.

Kysymys, oliko väliaikainen hallitus perinyt Venäjän suuriruhtinaalle kuuluneen vallan vallankumouksen jälkeen, nousi keskustelun kohteeksi sekä Venäjällä että Suomessa. Mikä olisi Suomen senaatin rooli jatkossa? Tehkäämme tiivistelmä itsenäisyyteen johtaneesta ajanjaksosta.

Tsaarista saadaan tarpeeksi

Venäjällä tapahtui helmikuussa 1917 vallankumous. Gregoriaanisessa kalenterissa tapahtumat alkoivat 11. maaliskuuta 1917 ja väliaikaishallitus nousi valtaan 16. maaliskuuta. Tältä pohjalta on myös käytetty nimeä maaliskuun vallankumous.

Tsaarin mielivaltaisuudet ensimmäisen maailmansodan aikana johtivat monen muun  seikan lisäksi lopulta siihen, että Nikolai II pakotettiin luopumaan vallasta. Hän luovutti vallan veljelleen Mikaelille, joka levottoman ajankohdan vuoksi viisaasti kieltäytyi kyseenalaisesta kunniasta ja luovutti puolestaan vallan Venäjän väliaikaiselle hallitukselle.

Väliaikainen hallitus julisti 20.3.1917 Suomelle autonomisen ajan oikeudet ja etuudet takaisin. Pian nimitettiin uusi kenraalikuvernööri, M A. Stahovits,  pidätetyn F. A. Seyn tilalle.

Levottomuudet Suomessa alkavat kiehua yli

Elintarvikeasiat olivat Suomessa retuperällä sotavuosien ajalta. Pula elintarvikkeista nosti ruoan hintaa ja johti elintarvikkeiden puutteessa mellakointiin. Elintarvikekysymyksen lisäksi huolta lisäsi arvottomaksi käyneen ruplan tulva Suomeen.

Sodan aikana Venäjä ylläpiti Suomessa noin 100 000 miehen suuruista armeijaa. Maassa suoritettiin laajoja ”patteritöitä”; tehtaat valmistivat sotateollisuudelle tarvikkeita ja sorvasivat pommeja jne. Kaiken tämän maksamiseen olisi tarvittu markkoja, joita Venäjällä ei ollut. Sodan vaikutuksesta pudonnut ruplan arvo aiheutti ikäviä seuraamuksia Suomelle.

Vuosina 1890 ja 1898 annettujen keisarillisten julistusten mukaan oli kaikissa virallisissa maksuissa Suomessa otettava vastaan ruplia täyteen kurssiinsa. Ruplan arvon luhistumisesta huolimatta Venäjän hallitus ei poistanut tätä määräystä. Suomen pankki oli jatkuvan Venäjän viranomaisten seurannan alla, ja pankkia painostettiin pitämään ruplan arvoa keinotekoisesti liian korkealla.

Kun vihdoin saatiin yhteys valtaan nousseen väliaikaisen hallituksen Luottokansliaan ja finanssiministeri M. Terestshenkoon, he ilmoittivat kurssimuutosten haittaavan valtion kuljetusten kustannuksia ja toivoivat uutta valuuttalainaa. Valuuttalainan myöntämisestä Luottokanslian tarpeisiin oli vakava aihe. Sananvaihto Suomen eduskunnassa kuumeni. Valtiovarainvaliokunta kävi yhä kielteisemmäksi asian suhteen Venäläisten ilmoittaessa, että heillä ei ollut myydä viljaa Suomelle. Sosiaalidemokraatit osoittivat epävirallisen epäluottamuslauseen neuvotteluihin osallistuneelle Väinö Tannerille. Eduskunnan hylätessä hallituksen esityksen lainan myöntämisestä, Suomen pankki myönsi lainan väliaikaiselle hallitukselle, nyt lainan vakuutena vastaava määrä dollareita ja puntia.

Suomen valtiollinen asema hakee suuntaansa

Senaatti pyrki kiirehtimään esityksen tekemistä valtapiirien jaosta. Professori Ståhlbergin puheenjohdolla toiminut perustuslakikomitea teki valmistelutyön. Ensimmäiset ehdotukset mm. senaatille ratkaistavien asioiden lisäämisestä Venäjän väliaikainen hallitus ei katsonut olevan hyväksyttävissä. Korostettiin, että vasta aikanaan valittavalla kansalliskokouksella olisi riittävät valtuudet päättää tämänluontoisista asioista. Kun tyydyttävää ratkaisua ei saavutettu, pysähtyivät yritykset joksikin aikaa. Väliaikaisen hallituksen kanta säilyi muuttumattomana. Pietari halusi edelleen valvoa Suomen valtiollista elämää.

Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen asenne oli radikalisoitunut reippaasti puolueen ylimääräiseen puoluekokoukseen 15.-18.6.1917 mennessä. Bolsevikkien valovoimaisin puhuja, Alexandra Kollontai osallistui kokoukseen hurmaten kuulijat puhumalla suurella lämmöllä pienten kansojen ja etenkin Suomen itsemääräämisoikeuden puolesta. Hän korosti, että vallankumouksellisen tilanteen jatkuessa olisi ratkaistava kysymys Suomen itsenäisyydestä. Väliaikaisen hallituksen vakuutuksista huolimatta ei voinut tietää, kuinka kysymys lopulta kansalliskokouksessa ratkaistaisiin.

Keskustelun itsemääräämisestä kupliessa eduskunnassa, Venäjän sosialidemokraattisen puolueen lähetystö saapui ilmoittamaan, että väliaikainen hallitus oli valmis myönnytyksiin jos sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä valitsisi edustajia Venäjälle keskustelemaan valtalaista. Sos.dem. eduskuntaryhmä ei kuitenkaan halunnut kuulla puhuttavankaan sovittelusta.

Kenelle muodollinen valta – Ja missä määrin ?

Valtalain muodoista väiteltiin lujasti. Porvaristo ehdotti korkeimman vallan siirtämisestä väliaikaisesti senaatin talousosastolle, koska aiemmin ehdotetun kolmihenkisen valtionhoitajakunnan vaalin järjestämisestä ei ollut päästy yhteisymmärrykseen. Santeri Alkio vastusti valtionhoitajakunta -äänestystä. Maalaisliitto ehdotti että eduskunta ottaisi korkeimman vallan, ja tämän esityksen puolesta eduskunta äänesti äänin 127-68. Ehdotuksen takana oli Alkio. Suomalaisen puolueen Lauri Ingman vastusti esitystä.

Ingman pelkäsi Alkion esityksen muistuttavan liiaksi kesällä hajotetun sosialistienemmistöisen eduskunnan valtalaki-esitystä. Tämän esityksen mukaan eduskunnalle olisi siirtynyt korkein valta lukuunottamatta ulkopolitiikkaa ja sotilasasioita.

Sosialidemokraattien Feliks Kellosalmi totesi maalaisliiton muokanneen yhdessä SDP:n kanssa hyväksyttyä esitystä. Kellosalmi esitti, että vallansiirto järjestettäisiin 18.7. esitetyn valtalain mukaisesti. Puhemies Lundsom tyrmäsi Kellosalmen esityksen laittomana, koska lakia 18.7.1917 ei oltu säädetyssä järjestyksessä vahvistettu. Niinpä puhemies Lundsom julisti, että korkeinta hallitusvaltaa Suomessa ei käyttänyt eduskunta.  Keskustelu jatkui.

Hajotusmanifesti kaatoi sosialistienemmistön

Kesällä tehty valtalaki-esitys oli tarkoitus mitä pikimmin lähettää Venäjän väliaikaiselle hallitukselle vahvistettavaksi, mutta sosiaalidemokraatit vastustivat. Suomessa luotettiin bolsevikkien kesän vallankaappausyrityksen onnistumiseen. Mutta kun väliaikainen hallitus sai (toistaiseksi) pidettyä vallan Venäjällä, niin valtalaki päätettiin kuitenkin lähettää vahvistettavaksi. Venäjän väliaikainen hallitus katsoi Suomen eduskunnan ylittäneen toimivaltansa ja julisti eduskunnan hajotusmanifestin. Tämä sopi hyvin vähemmistönä olevalle porvaristolle.

Seuraavissa vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä porvareille kinastellessaan, tulisiko ja kuinka hajotusmanifestia vastustaa, ja voitaisiinko uusiin vaaleihin ja hallitukseen osallistua. Monipuoluehallitusta valittiin johtamaan Oskari Tokoi. Yleinen epäjärjestyksen kasvu toi Tokoin senaatille huonon maineen nimenomaan vasemmiston piirissä.  Lopulta senaatti joutui erimielisyyksien vuoksi eroamaan 17.8.1917. Tokoi selitti eronsa syyksi mm. elintarvikekysymyksessä kohtaamansa vastustuksen ja eduskunnan hajoitusmanifestin. Senaatin ohjesäännön mukaisesti E. N. Setälästä tuli senaattoreista vanhimpana uusi vastuuhenkilö. Setälän senaatti erosi hallitusvaltakysymyksen ratkettua.

Vaalien jälkeen olivat työväen johtavat piirit päättäneet valmistautua eduskunnan painostustoimenpiteisiin suurlakon muodossa. Suomen Ammattijärjestö kutsui demarien puoluetoimikunnan ja eduskuntaryhmän valitsemaan ’vallankumouksellisen keskusjärjestön’, jonka tehtäväksi tuli antaa lakkojulistus kaikilla paikkakunnilla. Tarkoitus oli taistella vaadittujen lakien puolesta. Kangasteliko joidenkin mielessä jotakin pidemmälle tähtäävää, mihin ”vallankumouksellinen” usein yhdistetään, on vaikea sanoa. Mutta ainakin sos.dem. eduskuntaryhmän enemmistö uskoi taistelevansa vain eduskunnallisten saavutusten puolesta. Lakosta muodostui käytännössä sataprosenttinen eikä sen lopettaminen käynyt käden käänteessä.

Porvarit alkoivat valmistella omaa valtalakiaan, mutta sen jälkeen kun bolsevikit olivat päässeet valtaan Venäjällä, eduskunta päätti ottaa korkeimman vallan kokonaan itselleen 15.11.1917. Seuraavana päivänä 16.11.1917 kunnallislait vahvistettiin äänin 145-45, ja kahdeksan tunnin työaikalaki äänin 149-42. Nämä Paasikiven I hallitus tylysti perui myöhemmin luokkasodan jälkipyykissä.


Täten marraskuun 15. päivänä hyväksytty esitys oli käytännössä itsenäisyyspäätös. Muodollinen valta siirtyi Pietarista Helsinkiin. Ilman varauksia. Kysymys Suomen hallitusmuodosta jäi kuitenkin avoimeksi.

tiistai, 11. lokakuu 2016

1,1 miljoonaa euroa yhteiskunnallisen kurjistumisen ylläpitoon

Eduskunta on valtiovarainvaliokunnan ehdotuksesta osoittanut kuluvan vuoden budjetista erityisen 1,1 miljoonan euron määrärahan yskivän talousdemokratiavajeen oireiden hoitoon. Virallisesti määräraha kohdistetaan ”vähävaraisille”. Näin saadaan suuren yleisön sympatiapisteet kerättyä talteen.

Kapitalismin kriisin leviämisestä Suomessa kertoo paljon, että valtio ei ole antanut vastaavaa tukea aiemmin huolimatta toiminnan suuresta yhteiskunnallisesta merkityksestä. Yhteiskuntarauhan säilyminen vaatii jälleen uusia ”lahjuksia”.

Ruokajonot johtuvat järjestelmästä, mutta siihen hallitus ei anna lupaa puuttua. Tuki kohdennetaan kolmannen sektorin kautta ruoka-apuun sekä vähävaraisten perheiden lasten harrastustoimintaan. Tämän voidaan nähdä olevan pieni lohtu.

Erityisesti harrastustoimintaan sijoitetut ”lahjukset” tukahduttavat tehokkaasti mahdolliset soraäänet. Kriitikot tuomitaan nopeasti mediassa kiittämättömiksi ja sydämettömiksi epäihmisiksi.

Itsekkäiden yksityisomistuksellisten etujen taisteluiden tasapainoksi, joita tietysti myös hyveiden joukkoon parhaimman mukaan nostetaan, poroporvarit tuovat hyväntekeväisyyden valheellisen syvämietteisyyden ja mauttoman ylvästelyn aseen.

– Nyt annettavalla tuella hankitaan mm. nykyaikaisen elintarviketurvallisuuden edellyttämiä kylmäkuljetusautoja, jotka ovat edellytys työn jatkumiselle, eduskunnan tiedotteessa kerrotaan.

Tukea saavat mm. Hurstien laupeudentyö, Suomen Ruoka-apu Yhdistysten liitto ry, IceHearts ry ja Suomen Romanifoorumi.

Jää nähtäväksi, kuinka kauan kauniit sanat ja leivänmuruset riittävät hillitsemään yhteiskunnallista kuohuntaa ja hallitukseen kohdistuvaa kritiikkiä. ”Taudin” syitä ne eivät poista.