Etenevässä määrin kansalaiset ovat havainneet valtiovallan osallistuvan finanssipääoman voittojen nostamiseen. Hyväksi on käytetty valtion edullista energiaa, halpoja raaka-aineita, asehankintoja, valtion tukiaisia ja palveluksia. Valtion tehtävänä läpi paistaa yksinomaan työtätekevien ihmisten riiston ulkoisten edellytysten turvaaminen.

Yhä useammilla talouden aloilla kilpailu on mahdotonta tai luonnotonta. Valittavaksi jää joko yksityinen tai valtion monopoli. Yksityinen voi kiskoa korkeata hintaa valtion hoitaessa saman tehtävän jopa tappiolla. Kummassakaan tapauksessa laatuun tai ihmisten tarpeisiin ei panosteta enempää kuin nähdään välttämättömäksi.

Kiehtovaa ironiaa on, että monopolisoitumisen johdosta myös valtion säätelytoiminnan kehittäminen tuli toisen maailmansodan jälkeen välttämättömäksi. Tuolloin vielä hyväksyttiin yleisenä faktana, että kaikki yhteiskunnan vauraus on luotu työllä ja että hyödykkeitä on tarjolla rajallinen määrä. Silloin ymmärrettiin, että tuloeroja ei voida vertailla kaukaisten maiden tai menneisyyden kanssa. Suhteellisen köyhyyden merkitys vaikutti yhä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.

Tuotantovoimien kehittämistarpeet ja kapitalistisen järjestelmän perusristiriitojen kärjistyminen lisäsivät valtion taloudellista toimeliaisuutta. On hyvä muistaa, että valtion omistus nykyisinkin koskee yleisesti vain pientä osaa pääomasta, sen vaikutuksen jäädessä rajoitetuksi säätelytoiminnan palvellessa pääasiassa finanssikapitalistien eikä yhteiskunnan etuja. Sillä, yhteiskunnallisesta omistuksesta ei ole kyse valtion säätelytoiminnasta puhuttaessa, kansalaisten – yhteiskunnan jäsenten – tarpeiden tyydyttämisen jäädessä taka-alalle.

Vation säätely ei suuremmin pysty ohjaamaan pääoman käyttöä eli investointeja. Päätöksenteko pääoman käytöstä säilyy yksityisillä pääoman omistajilla. Koska investoinnit pyörivät reaalitodellisuuden ulkopuolella voittojen jaossa, tuotantovoimien kehitys kulkee jarru pohjassa työläisten työntämänä. Tieteellis-teknisen kumouksen antamien mahdollisuuksien hyödyntäminen hidastuu samassa tahdissa.

”Julkisena valtana” Suomen valtiolla on yhä paikkansa nykyisten tuotantosuhteiden ja ”yhteiskuntarauhan” ylläpitäjänä. Kansalaisten käyttäytymisnormeja säädellään mm. median ja kouluopetukseen puuttumisen keinoin, kurittomille varataan pakotuskeinoja, eli tuomioistuimia ja vankiloita, poliisi ja armeija. Luonteenomaista valtiolle on myös, että se ulosmittaa toimintansa rahoittamiseen varoja kansalaisilta (verottaa), ilman varsinaista vastinetta varojen kulkeutuessa suurpääoman omaisuuksien kasvun suojeluun. Samaan aikaan valtionosuudet kunnilta leikataan vähin äänin valtion velkaan ym. abstrakteihin asioihin vetoamalla.

Sosialistisen – kansanvaltaisen – vastavoiman puuttuminen ja tiettyjen nimeltä mainitsemattomien luokkapetokseen syyllistyneiden tahojen toiminta ovat jälleen haastamassa valtion suhteellista itsenäisyyttä poliittisen yhteiskunnan voimakeskuksena. Valtion tarpeellisuudesta hallitsevan luokan taloudenhoitajana keskustellaan samoin.

’Sote’-uudistus osaltaan on esimerkki valtion toiminnan rajoittamisesta ja pääoman vallan kasvattamisesta. Markkinoiden talousvallankumous etenee vääjäämättömästi. Seurauksista ei haluttaisi keskustella, mutta kilpailevat monopolit mahdollistavat julkisen pähkäilyn. Saavathan ihmiset purkaa tuntojaan ennemmin kaduilla ja bittiavaruudessa, kuin luoda totaalista itsenäisyyssotaa kansan punaisen lipun alla.

Valtiomonopolistinen kapitalismi vaikuttaisi siirtyvän  rajoittamattomaan riistoyhteiskuntaan, missä valtiolle jää hyvin vähän tehtävää työväestön ja muiden riistettyjen kurissapidon lisäksi. Poliittiset päätökset tehdään maan rajojen ulkopuolella, ja taloudellinen mahti keskittyy finanssipääoman edustajille.

Valtiokoneistossa toimiville tulevat entistä vaikeammat olot. Omat erityistavoitteet säilyvät ristiriidassa pääoman tavoitteiden kanssa. Valtiollisiin tehtäviin erikoistuneella ryhmällä on aina aihetta määrättyyn itsenäiseen esiintymiseen, mutta hallitsevan luokan pyrkimyksiin vaikuttaminen onkin sitten toinen juttu.

Laajaa, taloudellista itsenäisyyttä ja osallistavaa demokratiaa kaivataan järjestelmän toimintaedellytysten parantamiseen. Valtion aiempi rooli porvariston eri ryhmien ristiriitojen sovittelijana tahdotaan purkaa alkutekijöihinsä ja koko maa suistaa ainakin vuosisadalla taaksepäin. Edessä ovat uudet vaaran vuodet.