Suomen itsenäisyyden eräs ratkaisevimmista kamppailuista käytiin valtalaista. Valtalaki oli melkoinen myllerrys, minkä lukuisat pöytäkirjat, muistelmat ja tutkimukset osoittavat.

Kysymys, oliko väliaikainen hallitus perinyt Venäjän suuriruhtinaalle kuuluneen vallan vallankumouksen jälkeen, nousi keskustelun kohteeksi sekä Venäjällä että Suomessa. Mikä olisi Suomen senaatin rooli jatkossa? Tehkäämme tiivistelmä itsenäisyyteen johtaneesta ajanjaksosta.

Tsaarista saadaan tarpeeksi

Venäjällä tapahtui helmikuussa 1917 vallankumous. Gregoriaanisessa kalenterissa tapahtumat alkoivat 11. maaliskuuta 1917 ja väliaikaishallitus nousi valtaan 16. maaliskuuta. Tältä pohjalta on myös käytetty nimeä maaliskuun vallankumous.

Tsaarin mielivaltaisuudet ensimmäisen maailmansodan aikana johtivat monen muun  seikan lisäksi lopulta siihen, että Nikolai II pakotettiin luopumaan vallasta. Hän luovutti vallan veljelleen Mikaelille, joka levottoman ajankohdan vuoksi viisaasti kieltäytyi kyseenalaisesta kunniasta ja luovutti puolestaan vallan Venäjän väliaikaiselle hallitukselle.

Väliaikainen hallitus julisti 20.3.1917 Suomelle autonomisen ajan oikeudet ja etuudet takaisin. Pian nimitettiin uusi kenraalikuvernööri, M A. Stahovits,  pidätetyn F. A. Seyn tilalle.

Levottomuudet Suomessa alkavat kiehua yli

Elintarvikeasiat olivat Suomessa retuperällä sotavuosien ajalta. Pula elintarvikkeista nosti ruoan hintaa ja johti elintarvikkeiden puutteessa mellakointiin. Elintarvikekysymyksen lisäksi huolta lisäsi arvottomaksi käyneen ruplan tulva Suomeen.

Sodan aikana Venäjä ylläpiti Suomessa noin 100 000 miehen suuruista armeijaa. Maassa suoritettiin laajoja ”patteritöitä”; tehtaat valmistivat sotateollisuudelle tarvikkeita ja sorvasivat pommeja jne. Kaiken tämän maksamiseen olisi tarvittu markkoja, joita Venäjällä ei ollut. Sodan vaikutuksesta pudonnut ruplan arvo aiheutti ikäviä seuraamuksia Suomelle.

Vuosina 1890 ja 1898 annettujen keisarillisten julistusten mukaan oli kaikissa virallisissa maksuissa Suomessa otettava vastaan ruplia täyteen kurssiinsa. Ruplan arvon luhistumisesta huolimatta Venäjän hallitus ei poistanut tätä määräystä. Suomen pankki oli jatkuvan Venäjän viranomaisten seurannan alla, ja pankkia painostettiin pitämään ruplan arvoa keinotekoisesti liian korkealla.

Kun vihdoin saatiin yhteys valtaan nousseen väliaikaisen hallituksen Luottokansliaan ja finanssiministeri M. Terestshenkoon, he ilmoittivat kurssimuutosten haittaavan valtion kuljetusten kustannuksia ja toivoivat uutta valuuttalainaa. Valuuttalainan myöntämisestä Luottokanslian tarpeisiin oli vakava aihe. Sananvaihto Suomen eduskunnassa kuumeni. Valtiovarainvaliokunta kävi yhä kielteisemmäksi asian suhteen Venäläisten ilmoittaessa, että heillä ei ollut myydä viljaa Suomelle. Sosiaalidemokraatit osoittivat epävirallisen epäluottamuslauseen neuvotteluihin osallistuneelle Väinö Tannerille. Eduskunnan hylätessä hallituksen esityksen lainan myöntämisestä, Suomen pankki myönsi lainan väliaikaiselle hallitukselle, nyt lainan vakuutena vastaava määrä dollareita ja puntia.

Suomen valtiollinen asema hakee suuntaansa

Senaatti pyrki kiirehtimään esityksen tekemistä valtapiirien jaosta. Professori Ståhlbergin puheenjohdolla toiminut perustuslakikomitea teki valmistelutyön. Ensimmäiset ehdotukset mm. senaatille ratkaistavien asioiden lisäämisestä Venäjän väliaikainen hallitus ei katsonut olevan hyväksyttävissä. Korostettiin, että vasta aikanaan valittavalla kansalliskokouksella olisi riittävät valtuudet päättää tämänluontoisista asioista. Kun tyydyttävää ratkaisua ei saavutettu, pysähtyivät yritykset joksikin aikaa. Väliaikaisen hallituksen kanta säilyi muuttumattomana. Pietari halusi edelleen valvoa Suomen valtiollista elämää.

Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen asenne oli radikalisoitunut reippaasti puolueen ylimääräiseen puoluekokoukseen 15.-18.6.1917 mennessä. Bolsevikkien valovoimaisin puhuja, Alexandra Kollontai osallistui kokoukseen hurmaten kuulijat puhumalla suurella lämmöllä pienten kansojen ja etenkin Suomen itsemääräämisoikeuden puolesta. Hän korosti, että vallankumouksellisen tilanteen jatkuessa olisi ratkaistava kysymys Suomen itsenäisyydestä. Väliaikaisen hallituksen vakuutuksista huolimatta ei voinut tietää, kuinka kysymys lopulta kansalliskokouksessa ratkaistaisiin.

Keskustelun itsemääräämisestä kupliessa eduskunnassa, Venäjän sosialidemokraattisen puolueen lähetystö saapui ilmoittamaan, että väliaikainen hallitus oli valmis myönnytyksiin jos sosiaalidemokraattinen eduskuntaryhmä valitsisi edustajia Venäjälle keskustelemaan valtalaista. Sos.dem. eduskuntaryhmä ei kuitenkaan halunnut kuulla puhuttavankaan sovittelusta.

Kenelle muodollinen valta – Ja missä määrin ?

Valtalain muodoista väiteltiin lujasti. Porvaristo ehdotti korkeimman vallan siirtämisestä väliaikaisesti senaatin talousosastolle, koska aiemmin ehdotetun kolmihenkisen valtionhoitajakunnan vaalin järjestämisestä ei ollut päästy yhteisymmärrykseen. Santeri Alkio vastusti valtionhoitajakunta -äänestystä. Maalaisliitto ehdotti että eduskunta ottaisi korkeimman vallan, ja tämän esityksen puolesta eduskunta äänesti äänin 127-68. Ehdotuksen takana oli Alkio. Suomalaisen puolueen Lauri Ingman vastusti esitystä.

Ingman pelkäsi Alkion esityksen muistuttavan liiaksi kesällä hajotetun sosialistienemmistöisen eduskunnan valtalaki-esitystä. Tämän esityksen mukaan eduskunnalle olisi siirtynyt korkein valta lukuunottamatta ulkopolitiikkaa ja sotilasasioita.

Sosialidemokraattien Feliks Kellosalmi totesi maalaisliiton muokanneen yhdessä SDP:n kanssa hyväksyttyä esitystä. Kellosalmi esitti, että vallansiirto järjestettäisiin 18.7. esitetyn valtalain mukaisesti. Puhemies Lundsom tyrmäsi Kellosalmen esityksen laittomana, koska lakia 18.7.1917 ei oltu säädetyssä järjestyksessä vahvistettu. Niinpä puhemies Lundsom julisti, että korkeinta hallitusvaltaa Suomessa ei käyttänyt eduskunta.  Keskustelu jatkui.

Hajotusmanifesti kaatoi sosialistienemmistön

Kesällä tehty valtalaki-esitys oli tarkoitus mitä pikimmin lähettää Venäjän väliaikaiselle hallitukselle vahvistettavaksi, mutta sosiaalidemokraatit vastustivat. Suomessa luotettiin bolsevikkien kesän vallankaappausyrityksen onnistumiseen. Mutta kun väliaikainen hallitus sai (toistaiseksi) pidettyä vallan Venäjällä, niin valtalaki päätettiin kuitenkin lähettää vahvistettavaksi. Venäjän väliaikainen hallitus katsoi Suomen eduskunnan ylittäneen toimivaltansa ja julisti eduskunnan hajotusmanifestin. Tämä sopi hyvin vähemmistönä olevalle porvaristolle.

Seuraavissa vaaleissa sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä porvareille kinastellessaan, tulisiko ja kuinka hajotusmanifestia vastustaa, ja voitaisiinko uusiin vaaleihin ja hallitukseen osallistua. Monipuoluehallitusta valittiin johtamaan Oskari Tokoi. Yleinen epäjärjestyksen kasvu toi Tokoin senaatille huonon maineen nimenomaan vasemmiston piirissä.  Lopulta senaatti joutui erimielisyyksien vuoksi eroamaan 17.8.1917. Tokoi selitti eronsa syyksi mm. elintarvikekysymyksessä kohtaamansa vastustuksen ja eduskunnan hajoitusmanifestin. Senaatin ohjesäännön mukaisesti E. N. Setälästä tuli senaattoreista vanhimpana uusi vastuuhenkilö. Setälän senaatti erosi hallitusvaltakysymyksen ratkettua.

Vaalien jälkeen olivat työväen johtavat piirit päättäneet valmistautua eduskunnan painostustoimenpiteisiin suurlakon muodossa. Suomen Ammattijärjestö kutsui demarien puoluetoimikunnan ja eduskuntaryhmän valitsemaan ’vallankumouksellisen keskusjärjestön’, jonka tehtäväksi tuli antaa lakkojulistus kaikilla paikkakunnilla. Tarkoitus oli taistella vaadittujen lakien puolesta. Kangasteliko joidenkin mielessä jotakin pidemmälle tähtäävää, mihin ”vallankumouksellinen” usein yhdistetään, on vaikea sanoa. Mutta ainakin sos.dem. eduskuntaryhmän enemmistö uskoi taistelevansa vain eduskunnallisten saavutusten puolesta. Lakosta muodostui käytännössä sataprosenttinen eikä sen lopettaminen käynyt käden käänteessä.

Porvarit alkoivat valmistella omaa valtalakiaan, mutta sen jälkeen kun bolsevikit olivat päässeet valtaan Venäjällä, eduskunta päätti ottaa korkeimman vallan kokonaan itselleen 15.11.1917. Seuraavana päivänä 16.11.1917 kunnallislait vahvistettiin äänin 145-45, ja kahdeksan tunnin työaikalaki äänin 149-42. Nämä Paasikiven I hallitus tylysti perui myöhemmin luokkasodan jälkipyykissä.


Täten marraskuun 15. päivänä hyväksytty esitys oli käytännössä itsenäisyyspäätös. Muodollinen valta siirtyi Pietarista Helsinkiin. Ilman varauksia. Kysymys Suomen hallitusmuodosta jäi kuitenkin avoimeksi.