Jos puolueen ohjelma ja käytännön politiikka perustuu taktikoinnille, eivätkä toimet käytännössä edistä kansan asiaa, suosio laskee. Yhteistyö puolueiden välillä ei toimi pitkällä aikavälillä, jos perusteena on yksinomaan kannatuksen kasvatus.

Tekeminen ratkaisee, puheet ovat puheita. Valtapuolueiden haaste on palata käsitykseen, että kansanedustaja on luottamustoimi, ei ammatti.

Puolueen tulee olla yhteiskuntavaikuttamisen kanava, kansalaistoiminnan jatke. Puolue on ihmisen ajatuksen toimeenpanija.

Ajatuksia, jotka joskus muinoin olivat sekä ilmeisiä että usein toistettuja. Muun muassa puoluetukirahojen tulo kuusikymmentäluvun jälkipuoliskolla etäännytti puoluetoiminnan tekijöistään. Sami Outinen kirjoitti osuvasti pro gradussaan: ”Puolueet juonivat puoluelakisäännökset sellaisiksi, että ne saivat mahdollisimman paljon etuja ja mahdollisimman vähän velvollisuuksia. Suurten puolueiden vaikutuksesta säännöksillä rajoitettiin myös poliittista kilpailua ja helpotettiin samalla vakiinnuttamaan poliittinen valta Suomessa harvojen puolueiden ja johtajien käsiin.”

Tälläinen toiminta oli omiaan tekemään politiikasta vierasta ihmisille. Ihmisille, jotka ovat politiikan keskiössä päivittäin arjessaan. Politiikanhan tulisi olla yhteisten asioiden huolehtimista ja edistämistä.

Vasemmistolaiset tahot ovat palaamassa näille linjoille. Vaalien välisellä ajalla veri punnitaan, teot kertovat totuuden.