Entisten pikkupioneerien ym. 'radikaalien' lapsista näyttäisi kasvavan pikkuporvareita ja puolestaan porvariperheen kullannupuista vaikuttaisi kehkeytyvän kiihkeitä punavihreiden arvojen edustajia. Sama suuntaus on nähty aiemminkin. Tietoisuus kansainvälistyvästä maailmasta ja sen epäoikeudenmukaisuudesta nousivat esille jo 1960-luvulla. Teinikulttuurin kapina nosti päätään.

Yllä mainittu esimerkki on tietenkin kärjistetty, mutta täysin realistinen tarkastellessa perhearvojen muutoksen ja itsenäisen ajattelun kasvukipuja yhteiskuntarakenteissa.

Nuorison kapinoinnissa oli tuolloin kysymys aikuissukupolven aatteista ja arvoista, jotka periytyivät sotia edeltäneeltä ajalta. Sotien jälkeen syntynyt sukupolvi koki ne kangistuneiksi ja aikansa eläneiksi. Aika oli kypsä nuorison kapinoinnille vanhoja ja luutuneita arvoja vastaan. Näitä olivat perinteiset koti, uskonto ja isänmaa.

Muun muassa monikulttuurisuuden myötä uudet aiheet ovat tulleet kapinoinnin kohteiksi. Tai eihän mikään tässä maailmassa ole uutta. Vähemmistöjen oikeuksien ja fasismin vastustamisen puolesta on kamppailtu kauan ennen x -ja y -sukupolvea.
 
Politiikan uskottavuus joutui koetukselle taloudellisen demokratian puutteen noustessa etenevässä määrin julkisuuteen, ja viimeistään politiikan 'modernisoituminen' 1970-luvun vaihteessa vei kansalaisten, varsinkin nuorten, uskon parlamentaariseen vaikuttamiseen.

Vuoden 1966 päätös puoluetuesta ei ainakaan asiaa parantanut; päätös etäännytti puolueet kansanliikkeen perinteistä. Riippuvuussuhde aktiivisiin kannattajiin lakkasi ja tämä aiheutti paitsi kansalaisten politiikkaan osallistumisen vähenemisen että jyrkän tyytymättömyyden. Kansanedustajaa ei enää nähty arvostettuna yhteisten asioiden vastuullisena hoitajana. Yksilöihin saatettiin vielä luottaa, mutta usko puolueiden toimintaan hupeni.
 
Virkamieshallitus, jossa valtionpäämies nimittää käytettävissään olevia asiantuntijoita hoitamaan juoksevat asiat, tuli lähes perinteeksi. Tehtävät monimutkaistuivat, avustajien määrä kasvoi, ja lopulta vaalein valituista edustajista tuli enemmän ammatti-virkamiehiä, ja ero kaduntallaajaan kasvoi. Kokoomus korosti kansanedustajien korkeiden palkkojen merkitystä asiantuntijoiden houkuttelemiseksi mukaan politiikkaan. Äänestäjää ei sitoutettu päätöksentekoon, päinvastoin, holhoaminen lisääntyi.
 
Aivan kuten virkamieshallituksenkaan ei odotettu tekevän uusia poliittisia ratkaisuja tai aloitteita, vaan pysyvän passiivisena niiden suhteen siihen saakka, että uusi hallitus saatiin muodostetuksi, ovat myös nykyiset hallitukset jo useamman vuosikymmenen toimineet samoin. Lyhytkantoiset suunnitelmat ovat tätä päivää ja hallitustoiminta on varsin identtistä virkamieshallituksen toimintavan kanssa.
 
Aiemmin oli mahdollista, että presidentti nimitti virkamieshallituksen nimenomaan hoitamaan jonkin asian, joka oli poliittiselle prosessille liian vaikea. Nykyisin presidentti saattaa parhaimmassa tapauksessa 'tuoda huolensa esiin', esimerkiksi työttömyyden tai tasa-arvon suhteen.
 

Yhteiskunnan perusrakenteista ei olla 1990-luvun laman ja sitä edeltäneen pitkien työttömyyskausien jälkeen oltu yhtä kiinnostuneita kuin aiemmin. Kun turhautuminen jopa kansanliikkeisiin ja katuprotesteihin kasvoi, huolestumisen aihetta riitti 2000-luvulle tultaessa.

Tähän turhautumiseen on vaikuttanut myös puolueiden tietoinen viestinsä vesittäminen. Aivan liian usein törmää tilanteeseen, jossa vastakkaisia arvoja edustavat puolueet pyrkivät käyttämään niin retoriikassaan kuin käytännön tasolla 'kaikkia' miellyttäviä ympäri pyöreitä toteamuksia. Kun ennen sanottiin, että keinot vaihtelee mutta päämäärä on sama, saa tänä päivänä mielikuvan, että päämäärä vaihtelee mutta keinot ovat samat. Kuinka rakentavaa. Inspiroidu nyt tuosta sitten.

Protestin esittämisen keinoja opetellaan alusta nuorten alle kolmekymppisten keskuudessa, ja viimeisen kymmenen vuoden aikana yhteiskuntarauhaa onkin ravisteltu tasaisin väliajoin. Kenties puolueiden tulisi olla lähempänä kansalaisliikkeitä, kuten esim. vasemmistolaiset tahot ovat olleet. Kun kansanedustaja ilmoittaa kannattavansa mielenosoittajien kantaa, mutta ei voi osallistua työnsä vuoksi protestiin, saavat ihmiset jälleen vilunväreitä; olemmeko todella niin eri tasoilla?

Helsingin Sanomien päätoimittaja Päivi Anttikoski kirjoitti 22.9.2016, että kansa haluaa vaikuttaa, mutta puolueet ovat jääneet toiminnassaan ja puheissaan vuosikymmenien taakse. Vaalien alla tehtävää 'kentällä' kiertämistä hän kritisoi, ja ehdotti, että puolueet rakentaisivat omat bisnesmallinsa lähtökohtana ajatus, että äänestäjä on kuluttaja.

"Miten kuluttaja hyötyy ja saa lisäarvoa politiikasta? Keitä me tavoittelemme? Kuinka markkinoimme ja viestimme puolueesta niin, että se nähdään oikeasti hyvänä tapana vaikuttaa siihen, että tämä kaaos lakkaa leviämästä? Miten näytämme, että olemme tosissamme?

Tämä onkin varmasti tavoite, mutta keinot ovat valjuja ja todelliset arvoja ilmaisevat teot puuttuvat. Ihmiset tulevat, jos viesti on selvä ja myös teot ovat linjassa strategian kaunopuheisuuden kanssa."

Ovatko puolueet valmiita uudistumaan jotta ne vastaisivat nykyistä yhteiskuntaa? Tukevatko puolueet jatkossa kansan vaikutusvaltaa? Kiertäminen maakuntien ja lähiöiden toreilla ei vaikuta yksin riittävän, pönäkät vierailut yrityksissä ja oppilaitoksissa kiinnostavat vain satunnaista porukkaa, ja vappupuheita tulevat kuuntelemaan yhä harvemmat 'ulkopuoliset'. Jotain tarttis tehdä.